mulla ei ole koskaan ollut oikeasti kavereita. ala-asteella tuppauduin muiden joukkoon kolmanneksi pyöräksi. yritin olla hyvä kaveri mutta aina jäin ulkopuoliseksi. ala-asteella saatoin olla määräilevä ja ärsyttävä. uskon kuitenkin että olen muuttunut, kuuntelen enemmän toisia, enkä ole jakamassa jatkuvasti mielipiteitäni.

"voi ei toi tulee, juostaan piiloon". voi kuinka pahalta tuntuikaan kun näki että ne "kaverit" juoksevat nurkan taakse piiloon. supattelevat toisilleen ja välttelevät.

yläasteella olin yksinäinen. minulla on se paras kaveri mutta luulen että hän on ystäväni vain siksi koska ei ole parempiakaan tarjolla.

on niin helvetin vaikea luottaa toisiin.

yhä edelleen huomaan että minussa on jotain mikä karkoittaa ihmiset luotani. yritän olla hymyilevä ja ystävällinen. siltikin jokin ulkoinen(?) asia saa ihmiset välttelemään minua. esimerkiksi jos istun lähes täydessä linja-autossa, seuraavalta pysäkiltä nousee ihminen linja-autoon, miettii kenen viereen menisi istumaan.. oletetaan että minun vieressäni on yksi vapaa paikka, lähellä minua istuu toinen ihminen jonka vieressä on myös vapaa paikka mutta tämä ihminen pitää kauppakassiaan siinä istuimella. kuitenkin se istumapaikkaa etsivä ihminen ohittaa minut, ja menee kysymään tältä toiselta ihmiseltä että saako siihen istua.

eikä tämä ole kuvitelmaa, olen jo pitemmän aikaa seurannut tätä ilmiötä.

jos olen vaikkapa ystäväni kanssa jossain ja joku tuttu tulee meille juttelemaan (siis sellainen tuttu joka tuntee meidät molemmat yhtä hyvin) huomaan että tämä tuttu puhuu ikäänkuin ystävälleni.. kuin minua ei olisikaan.

mikä minussa on niin vastenmielistä?

on niin helvetin yksinäinen ja syrjitty olo. jatkuvasti mietin mikä minussa on vikana. vaikka itse hyväksyn itseni niin muut eivät hyväksy minua. kenties ulkonäössäni on jotain mikä saa ihmiset varuilleen? en ole järin kaunis, mutta ei minua voi rumaksikaan sanoa.